tiistai 28. lokakuuta 2014

Aittajärvi-Sokosti-Aittajärvi



Aloin miettimään kesän pyöräreissua talven aikana, mutta kesälomaan mennessä en ollut keksinyt mitään kiinnostavaa reittiä. Olen tehnyt viikon mittaisen pyöräreissun jo seitsemänä peräkkäisenä kesänä ja nyt kiinnostavien reittisuunnitelmien puuttuessa alkoi mielessä pyöriä yhä enemmän se vaihtoehto, että pitäisin tänä vuonna välivuoden pyöräilystä. Idea vaellusreissusta Saariselälle syntyi, kun yhtenä iltana nukkumaan mennessä kuuntelin Mikko Peltsi Peltolan vaellus-aiheista radio-ohjelmaa Yle Areenasta. Ohjelmassa vieraana ollut vaeltajakonkari mainitsi, että vaellus-uraa ei kannata aloittaa ainakaan Sokostille kiipeämällä. Ohje jäi mieleeni ja jo seuraavana päivänä olin internetissä tutkimassa millainen tunturi Sokosti on ja miten sinne pääsee. Lainasin kirjastosta Joel Aholan Saariselän retkeilyoppaan ja illan opasta luettuani ja karttaa tutkittuani tilasin heti oman kappaleeni kirjakaupasta. 

Aluksi suunnittelin noin viikon mittaista vaellusta, mutta lopulta päätin tyytyä kolmen tai neljän päivän reissuun. Viikon mittainen vaellus olisi tehnyt rinkasta liian painavan, koska en ole vielä opetellut ruoan kuivaamista. Todennäköisesti olisin joutunut hankkimaan myös uuden rinkan, koska reissua edeltävänä iltana huomasin, että kolmen päivän tarvikkeet mahtuivat juuri ja juuri 55 litran vetoiseen rinkkaani. Olin hyvilläni siitä, että viime kesänä uutta telttaa ostaessani olin päätynyt valitsemaan kilon painoisen pikkuteltan kolmen kilon tilavamman teltan sijaan. Nykyinen telttani on aivan mainio yhden hengen vaellukselle. Lähtöä edeltävänä iltana pakkasin rinkkaa yömyöhään ja ehdin nukkua yöllä vain kolmisen tuntia. Olen tehnyt elämäni aikana oikeastaan vain yhden oikean vaelluksen, kun olin Rokualla yhden yön teltassa. Telttailua on tullut harrastettua tietysti armeijassa, mutta yksin vaellukselle lähteminen tuntui jännittävältä.

1. Päivä. Aittajärvi - Sarvijoen latva, 12km

Vaellukseni alkoi seitsemän tunnin automatkalla, kun ajelin Oulusta Aittajärven parkkipaikalle. Menomatkalla pysähdyin Rovaniemellä Alkossa ja Sodankylässä pizzalle. Saariselällä pysähdyin laittamaan puhelimeen navigaattorin päälle, etten ajaisi ohi Aittajärven risteyksestä. Navigaattori olikin järkevää laittaa päälle, sillä risteys josta piti kääntyä oli aika huomaamaton. Olin lukenut Aittajärven tiestä monenlaisia kommentteja netistä, mutta tie vaikutti minusta ihan ajokelpoiselta. Ajelin tietä varovaisesti noin 40km/h nopeudella, koska olin liikkeellä vanhempieni autolla. Noin puolivälissä Aittajärvelle vievää tietä oli poroportti, jonka kävin aukaisemassa ja läpi ajettuani sulkemassa. Tällaisia poroportteja ei ole etelänmies ennen nähnytkään. 


Poroportti

Lopulta yli tunnin soratietä ajettuani saavuin Aittajärven parkkipaikalle. Pysäköintialue oli suuri ja siellä oli yllättävän paljon autoja. Kello oli jo kuusi illalla, kun vaatteiden vaihtamisen jälkeen lähdin tallustamaan sandaaleissa, shortseissa ja rinkka selässä kohti joen rantaa. Matkalla rantaan minua vastaan tuli saksalainen mies, joka kommentoi asuani sanoilla: "You are ready to go!". Vastasin miehelle, että "oh yes!". 

Asusteeni ja saksalaismiehen toteamus johtui siitä, että Saariselän Kansallispuiston erämaaosaan päästäkseen täytyy kahlata ensin Suomujoen yli. Löysin kahlaamolle ja muutaman valokuvan joesta otettuani kahlasin yli. Virtaus oli yllättävän voimakas, mutta vettä ei onneksi ollut kuin polveen saakka. Vastarannalla vaihdoin kengät ja pitkät housut ja lähdin painelemaan hyvällä vauhdilla pitkin Maantiekurun polkua. Saariselän erämaaosassa ei ole merkittyjä polkuja, mutta esim. Maantiekurun polku on hyvin helposti seurattava. Varmuuden vuoksi otin kuitenkin säännöllisesti suuntaa kompassilla. Olin ennen matkaan lähtemistä verestänyt suunnistamistaitojani kotipaikkakunnan hiihtomajan maastoissa. Olen omasta mielestäni ollut aina hyvä suunnistamaan, mutta varalta puhelimestani löytyisi eksymistilanteessa gps. En tosin ollut varma, toimisiko se jos puhelinverkkoa ei olisi käytettävissä. 

Aittajärven parkkipaikka

Aittajärven kahlaamo
Helanderin kota
Joku oli veistänyt komean vaelluskepin. Jätin kepin sijoillensa
En ehtinyt kulkea kuin puoli tuntia, ennenkuin alkoi satamaan. Laitoin takin päälle ja rinkkaan sadesuojan. Harmitti, että valokuvaaminen täytyi sateen vuoksi lopettaa. Illan jo hämärtyessä käännyin Maantiekurun polulta kohti Seisomakivenselän harjannetta, josta laskeuduin kompassisuunnalla kohti Sarvijoen latvaa. Olin ennen reissua lukenut yhdestä vaellusblogista vinkin, että Sarvijoen latvoilta löytyisi hyviä telttapaikkoja. Sade oli illan mittaan vain tihentynyt ja kenkäni olivat jo aivan läpimärät. Olin liikkeellä isältä lainaamillani vaelluskengillä. Kenkien piti olla gore-texiä, mutta ainakin vesi meni kengistä läpi muutamassa minuutissa sateen alkaessa. Kiipesin vähän matkaa ylös Sarvijokea, kunnes huomasin hienon telttapaikan joen haarautumiskohdan välisessä saarekkeessa. Pystytin teltan pikavauhtia, vaihdoin kuivat vaatteet päälle ja sujahdin makuupussiin. Tänään olin tehnyt matkaa vain 4 tuntia ja kartasta laskettuna 12 kilometriä. Iltapalaksi söin suklaata ja otin hömpsyt konjakkia, koska myrskyksi yltyneen sateen vuoksi Trangialla keittely ei tuntunut järkevältä. Puhelinta käynnistellessä huomasin yllättäen DNA:n verkon toimivan. Soittamaan verkon kautta ei pystynyt, mutta netin selaaminen ja tekstiviestit toimivat. Yöllä heräsin muutaman kerran siihen, kun tuulenpuuska tuli ylhäältä tunturista joenuomaa pitkin alas ja puisteli rajusti telttaani. 


2. Päivä. Sarvijoen latva - Sokosti - Muorravaarakan latva

Aamulla heräsin jo viideltä ja kävin ripustamassa vaatteet kuivumaan teltan viereisiin puihin. Vaatteet piti sitoa kiinni puun oksiin, koska tuuli jatkui navakkana. Sää vaikutti olevan vaihtumassa sateisesta aurinkoisemmaksi. Saatuani vaatteet kuivumaan painuin vielä telttaan ja jatkoin unia yhteentoista asti. Puoliltapäivin aloin kokkailla trangialla ateriaa, joka oli ollut tarkoitus tehdä jo eilen illalla, mutta joka sateen vuoksi oli jäänyt kokkailematta. Minulla oli pakasterasioissa mukana keitettyjä perunoita, jotka paistoin rapeiksi ja toisessa rasiassa kesäkurpitsa, paprika, valkosipuli- kuutioita, jotka myös paistelin. Kesäkurpitsan olin saanut siskoni kasvimaalta matkaevääksi ja paistos maistui ulkoilmassa nautittuna aivan uskomattoman hyvältä. Kahvit juotuani levitin makuualustan teltan eteen ja otin vielä puolen tunnin ruokalevon ennen teltan ja tavaroiden pakkaamista ja matkan jatkamista.

Sarvijoen latvoilla, vaatteet kuivumassa aamun tuulessa. 


Sarvijoen latvuksilla. Vesi oli niin kirkasta, että join sitä keittelemättä.

Suunnitelmanani oli jatkaa matkaa ylös tunturiin Sarvijokea seuraillen. Jaksoin seurata puroa ehkä sata metriä, ennenkuin päätinkin muuttaa suunnitelmaa ja kiipesin läheisen tunturin huipulle tähystämään maisemia. Tunturin huipulla vastaan iski etelästä puhaltava navakka tuuli. Taukoa Siliäselän päällä viettäessä täytyi pitää kokoajan huoli kartasta ja muista kevyistä tavaroista, etteivät ne olisi lähteneet tuulen mukaan. Ajattelin, että olisi aivan katastrofi, jos kartta lähtisi lentämään tuulen mukaan. Järkevää olisi ollut hankkia kaulaanripustettava karttalaukku, mutta sellainen ei ollut käynyt mielessänikään. Minulla kartta oli isossa minigrip-pussissa, joka oli hyvin epäkäytännöllinen kantaa, eikä pussi pitänyt edes vettä ja kartta tuhoutui sateissa melkein käyttökelvottomaksi. 

Katselin maisemia Siliäselän päältä ja tunnistin etelässä näkyvän Luirojärven ja sen vieressä kohoavan Sokostin. Kauempana näkyi myös Lokan tekojärvi. Istuin katselemaan vuoroin edessä siintävää Sokostin huippua ja vuoroin karttaa. Rusinapakettia tyhjentäessä mietin järkevintä reittiä Sokostille. Helpoin vaihtoehto olisi varmaankin ollut laskeutua Pälkkimäojan laavun kautta maantiekuruun ja nousta Sokostin huipulle Jaurutuskurun kautta. Jostain syystä mieleni kääntyi kuitenkin suoremman reitin kannalle ja hahmottelin kartalta ja edessä näkyvästä maisemasta reitin ensin Skoaltoaiville, josta jokilaakson kautta Riitelmäpään ja Sokostin viereisen huipun satulan kautta Sokostille. Kiikareista oli todella apua reittiä suunnitellessa, sillä niillä katsellessa maisemasta pystyi hyvin hahmottelemaan parhaan kulkureitin. 

Siliäselän päältä näin ensimmäisen kerran Sokostin huipun.

Sokosti ja tuleva reitti zoomattuna. Vasemmalla Riitelmäpäät, josta lähtee satula Sokostille.

Luirojärvi

Tuntureita pitkin käveleminen oli hauskaa, sillä hyttysistä ei ollut vaivaa navakassa tuulessa, maasto oli helppokulkuista ja maisemat upeita. Seuraavan taukoni pidin Skoaltoaivin huipulla, jossa riisuin kengät ja makoilin puolisen tuntia huipun kivikasan takana tuulensuojassa pilvien liikkeitä katsellen. Matkaa jatkaessani minua lähti seuraamaan rastaan kokoinen lintu, jonka ääni muistutti ruosteisen oven narinaa. Katselin lintua kiikareilla, mutta en ilman lintukirjaa osannut määrittää lajia kuin joksikin kahlaajaksi. Myöhemmin kotona selvitin linnun olleen suosirri. 

Skoaltoaivilta laskeuduin alas jokilaaksoon ja kiipesin heti saman verran ylemmäksi kohti Riitelmäpäätä. Jokilaaksoon laskeutuessani Sokostin huippu katosi hetkeksi näkyvistä ja etenin kompassisuunnalla. En noussut aivan Riitelmäpään huipulle, vaan etenin satulaa pitkin Sokostille. Tässä kohtaa maasto muuttui ärsyttävän kivikkoiseksi. Katse piti pitää kävellessä kokoajan maassa, etten taittaisi nilkkaani kivikossa. Huippua lähestyessä tuuli yltyi jälleen hurjaksi. Kun jalan ojensi askeltaessa eteen, tuuli väänsi sitä väkisin sivuun. Ennen viimeistä jyrkkää nousua huipulle istuin rinkan taakse tuulen suojaa miettimään, onko näin navakassa tuulessa järkevää käydä huipulla. Ajattelin kuitenkin käydä katsomassa kuinka kovaa huipulla tuulisi.  


Jaurutuskurun viereisiä kallionkielekkeitä

Sokostin huippu, taustalla Luirojärvi

Tuuli oli koko päivän hurjaa. 

Sokosti

Soneran masto. 

Telen mökki
Tunne huipulle pääsemisestä oli hieno, mutta en muistanut juhlistaa sitä edes konjakilla, kuten tuntureita huiputtaessa kuulemma on tapana. Sokosti on korkein huippu, missä tähän mennessä olen käynyt. Otin muutaman valokuvan ja värjöttelin hetken aikaa tuulensuojassa kivikasan takana. Ilma oli aurinkoinen, mutta tuuli teki siitä kylmän. Puoli tuntia huipulla vietettyäni lähdin laskeutumaan kohti itää ja Muorravaarakan latvan nuotiopaikkaa, jonne aioin tänä iltana pystyttää leirini. Laskeutuminen oli yhtä hidasta kuin ylös kipuaminen, sillä askelia piti taas kivikossa ottaa harkiten. Yhden kerran lensin kivikossa perseelleni ja kaatumisen jälkeen hidastin vauhtia entisestään. 

Alas puronvarteen päästyäni matka hidastui jälleen, koska pysähdyin jatkuvasti syömään mustikoita, joita oli joen varressa aivan valtavasti. Kello oli jo yhdeksän, enkä ollut syönyt rusinapakettia tukevampaa ateriaa koko päivänä. Matkan jatkamista alkoi kuitenkin vauhdittamaan Sokostin takaa jyrinän kanssa nouseva ukkosrintama. Huipulla ollessa en ollut huomannut minkäänlaisia sadepilviä, mutta nyt päälle oli tulossa synkän näköinen ukkospilvi. 

Ehdin juuri Muorravaarakan latvan ensimmäiselle nuotiopaikalle, ennenkuin vesisade alkoi. Pystytin teltan sateessa ja aloin miettimään, miten saisin valmistettua illallisen. Trangialla keittäminen onnistuu kyllä kaatosateessakin, mutta halusin säästää polttoainetta. En ollut muistanut ostaa matkaan lähtiessäni uutta Sinolipulloa ja mukanani oli vain puolikas pienempi polttoainepullo. Kävin etsimässä metsästä tervaspuita ja päätin tehdä illallisen nuotiolla, kunhan sade taukoaisi. Puolen yön aikaan sateessa oli pieni tauko ja sain keitettyä nuotiolla perunamuusit. Muusin sekaan jouduin pilkkomaan teltassa kylmiä soijanakkeja, koska uusi ukkoskuuro keskytti ruoan keittelyn. Illallinen ei ollut parhaimpia syömiäni, mutta pysyi juuri ja juuri sisällä ja jälkiruoaksi tempaisin loput konjakit. Nukahtaessani ukkosen jyristessä parin kilometrin päässä mietin, että olipahan tämäkin päivä. 


2. Päivä. Muorravaarakan latva - Pirunportti - Aittajärvi, noin 30km.

Ensimmäisen kerran heräsin aamulla seitsemän aikaan tarkoituksenani laittaa heti märät vaatteeni kuivumaan. Teltasta ulos kurkistaessani huomasin, että homma ei onnistuisi, koska vettä satoi vieläkin taukoamatta. Jatkoin torkkumista tunti kerrallaan ja odottelin sään selkeämistä. Sade taukosi vasta kahden aikoihin ja kävin heti asentamassa vaatteet kuivumaan ja suuntasin purolle hakemaan vettä puuron keittämistä varten. Puuron syötyäni ja näkkileipäkahvit juotuani jouduin kuluttamaan aikaa vielä muutaman tunnin verran, koska vaatteet eivät olleet vielä ehtineet kuivua. Huomasin, että kengät tuskin kuivaisivatkaan, sillä ne olivat aivan läpimärät. Suunnittelin nuotion tekemistä ja kenkien kuivattamista sen äärellä, mutta luovuin suunnitelmista kun ylitseni kulki jatkuvasti pieniä sadekuuroja. Päivästä näytti tulevan taas sateinen ja kengät tulisivat kuitenkin päivän mittaan kastumaan uudelleen. Pääsin jatkamaan matkaa vasta neljän jälkeen ja kilometrin verran kuljettuani tulin isommalle Muorravaarakan latvan tulipaikalle, jossa oli hieman kuivia puita pressun alla. Harmittelin, etten ollut eilen illalla jatkanut matkaani tänne saakka. 


Muorravaarakan latva

Teltta ja vaatteet olivat taas läpimärät

Aamupuuro kiehumassa

Lähdin kulkemaan tänään heti kovalla vauhdilla, koska lähtö oli viivästynyt ja matkaa oli patikoitavana kolmisenkymmentä kilometriä, jos aikoisin ehtiä tänään takaisin Aittajärvelle kuten olin suunnitellut. Ensin kuljin Muorravaarakan länsipuolta kartalla näkyvän polun loppuun saakka. Polku hävisi näkyvistä aivan yllättäen, mutta otin kompassisuunnan kohti Lumikurunojan polkua. Suppu-Kotavaaran viereisessä metsämaastossa kulkeminen oli helppoa ja etenin hyvää vauhtia. Kulkiessani ihmettelin, kuinka paljon maastossa oli kaatuneita puita, ilmeisesti ne olivat jonkin vuosien takaisen suuremman myrskyn kaatamia. Katselin myös idässä päin näkyviä tuntureita ja yritin niiden perusteella pitää itseni kartalla. 

Yhtäkkiä näinkin edessäni tunturijonon, jonka keskellä näkyi syvä kuru. Tässä vaiheessa olin jo hukannut itseni kartalta ja eksymiseni alkoi. Jostain syystä luulin edenneeni jo pidemmälle vaaran vierustaa ja mielestäni olin kulkiessani kääntynyt kokoajan länteen päin. Näillä perusteilla luulin edessä näkyvää kurua Lumikuruksi. Todellisuudessa kuru oli  Lumikurun oikealla puolella oleva Pirunportti. 


Ensimmäinen näkymä Pirunportista, jota luulin lumikuruksi

Vanhoja myrskytuhoja näkyi paljon
Ylitin Lumikurunojan ja vesipullon täyttämisen jälkeen saavuin ensimmäiselle polulle, jonka ylitin ja jatkoin seuraavaa polkua pitkin nousua kohti Pirunporttia. Tamppasin nousua ylös hullun lailla, kunnes alavatsakipu pakotti istumaan hetkeksi. Hetken mietittyäni tajusin, että vatsakipu johtui todennäköisesti nestehukasta. En ollut tajunnut juoda tarpeeksi ja varmaankin vatsakivuissa lisänä oli myös edellisten päivien nestehukkaa. Jatkoin nousun tamppaamista ja saavuin pirunportille, jossa matkanteko hidastui hetkeksi valokuvaamisen vuoksi. Otin valokuvia, söin mustikoita ja näin kahdenkymmenen riekon lauman varvikkorinteessä. Olivatkohan linnut samoissa puuhissa kuin minäkin, eli mustikoita ahmimassa? Yhtäkkiä kesken leppoisan etenemiseni kuulin etelästä päin ukkosen jyrinää, jonka kurun seinämät vahvistivat pelottavan kuuloiseksi. Huomasin synkän näköisen ukkospilven olevan tulossa suoraan ylitseni ja lähdin laskeutumaan nopeasti alemmaksi pitkin puronvartta. Tässä vaiheessa alkoi satamaan ja sade jatkuikin yöhön saakka. 

Ukkosen aiheuttaman kiireen vuoksi en vieläkään katsonut karttaa tarpeeksi tarkasti, vaan jatkoin harharetkeäni. Kuljin useita kilometrejä ja kun näkyviin ei tullutkaan Paratiisikurua, jonka piti olla edessäni, aloin varmistumaan siitä, että olin eksynyt. Yritin päätellä kartasta, kompassista ja auringosta missä olin, mutta en vain pystynyt käsittämään missä kohtaa karttaa voisin olla. Tässä vaiheessa olin jo aika väsynyt ja kun vesisateeseen tuli pieni tauko, päätin keittää ruokaa trangialla. 


Pirunporttia kohti

Tässä kohtaa polku oli vielä hyvä

Kiviä riitti

Tuosta keskeltä menee polku

Saatuani Trangiaan tulet, tuli päälle uskomattoman rankka ukkoskuuro. Trangia kyllä paloi, mutta vielä äsken kiehunut vesi ei enää kiehunut, kun sekaan satoi kylmää vettä. Hetken mietyttäni päätin mennä kontilleni trangian päälle, ikäänkuin katokseksi, jotta saisin veden kiehumaan. Vettä tuli aivan valtavasti, pasta-ateria kiehui allani olevassa kattilassa ja aloin nauramaan tilanteelle ääneen autiossa metsässä. Samalla toivoin, ettei kukaan ihminen vain osuisi paikalle juuri nyt. Sade taukosi sopivasti samalla hetkellä, kun pastakin oli valmista ja pääsin syömään. Syötyäni huomasin, että sateessa ollut mukini oli täyttynyt sen verran, että pystyin ottamaan siitä suullisen.

Aterian jälkeen kuljin vielä hetken matkaa, kunnes järkeni palautui sen verran, että muistin puhelimeni ja tarkistin sijaintini gps:llä. Yllätyksekseni huomasin olevani Ruopimapään rinteessä. En ollut kulkenut kovin paljoa harhaan ja olin sentään edennyt oikeaan suuntaan. Eniten harmitti se, että Paratiisikuru jäi tällä kertaa näkemättä. Ruokailun ja itseni kartalle paikantamisen jälkeen sain taas uutta virtaa ja lähdin etenemään vauhdilla. Kohta saavuinkin Sarviojalle ja puron ylitettyäni autiotuvalle. Kello oli puoli kymmenen ja tuvalla olisi ollut tilaa, mutta päätin painella saman tien Aittajärvelle asti, jonne olisi vielä noin 15 kilometrin matka. 

Matkan jatkuessa ylitse meni taas ukkoskuuro jonka laskin salamoiden ja jyrinän perusteella kulkeneen lähimmillään kahden kilometrin päästä. En ymmärtänyt pelätä ukkosta, vaan nousin Sudenpesän varaustuvalta ukkosen jyristessä Seisomakivenselän rinteen päälle. Rinteen päällä käännyin vielä katsomaan kohti itää ja näin, kun länteen laskemassa ollut aurinko loi sateessa koko jokilaakson ylle kaksi valtavaa sateenkaarta. Ihastelin hetken aikaa näkyä ja harmittelin sitä, että vettä satoi niin paljon, ettei valokuvaaminen ollut mahdollista.

Aurinko laski ja hämärä saapui samaan aikaan, kun laskeuduin Seisomakivenselän rinnettä Maantiekurun polulle. Laskin kartasta, että matkaa olisi jäljellä vielä noin 12 kilometriä. Tankkasin rusinoita ja energiageeliä, ennenkuin lähdin viimeiselle taipaleelle. Polku oli sama, jota olin toissapäivänä tallannut vaellukseni alussa ja en siksi tarvinnut enää karttaa. Seuraavalla tauolla jouduin kuitenkaan kaivamaan repusta avuksi otsalampun, koska oli tullut jo niin pimeää, että meinasin välillä kompastella polun kiviin ja juurakoihin. Loppumatka Aittajärvelle meni aikamoista vauhtia, mutta muutaman kerran pysähdyin kuuntelemaan pimeää metsää ja kaukaa kuuluvaa ukkosen jylinää. Yhdellä tauolla viereiseen puuhun lennähti varpuspöllö ilmeisesti otsalamppuni houkuttelemana. 

Aittajärven kahlaamolle saavuin viimein noin yhdeltä yöllä. Riisuin koko päivän märkänä pysyneet kenkäni ja nauroin nähtyäni jalkani, jotka olivat menneet kosteudesta aivan kurttuisiksi. Vaihdoin sandaalit jalkaan ja lähdin kahlaamaan joen yli. Huomasin heti alkumatkasta, että vesi oli sateiden vuoksi nyt korkeammalla kuin tulomatkalla, mutta ylitys sujui kuitenkin helposti. Joen yli päästyäni riisuin märät vaatteet ja kävin vielä uimassa jääkylmässä virrassa. Uintimaisemat olivat hienot, kun taivaalla loisti kirkkaana kuu ja jostain kaukaa kuului ukkosen jylinää. Viimeisen kilometrin autolle kävelin sandaaleissa ja shortseissa ja vaatteet vaihdettuani lähdin ajamaan heti kotia kohti. Reissu jäi aika lyhyeksi, mutta opin kolmen päivän aikana monia juttuja, jotka täytyy ottaa huomioon seuraavia vaelluksia suunnitellessa. Todennäköisesti en ensi kesänäkään palaa vielä pyöräretkeilyn pariin, sillä niin paljon hauskemmalta vaeltaminen tuntui. Varmasti palaan vielä joskus tänne Saariselän erämaaosiin.

3 kommenttia:

Muorintunkio kirjoitti...

Mahtava juttu! Ei kyllä monelta onnistuiskaan. Tulipa ikävä tunturiin.... t täti

Anonyymi kirjoitti...

Heips, onpa mielenkiintoinen blogi. Itsekkin tykkään pyöräillä pidempiä matkoja joten tätä blogia oli kiva lueskella. Itselläni on suunnitteilla ensi kesänä pyöräillä Kuopiosta-Keravalle ehkä vielä siitä Helsinkiin. Mutta näitä sinun juttujasi luettua niin alkoi myös kiinnostamaan pyöräillä ehkä pohjoseen.

KiMi kirjoitti...

Kiitti kommentista! Viime kesän Saariselän erämaaosan vaellukselta jäi juttu kirjoittamatta, kun olin liikkeellä isäni kanssa ja koko reissu oli jotenkin kiireellä pilattu. Pyöräreissut ja maantiepyöräilykin ovat minulta nyt viime vuosina jääneet selkävaivojen vuoksi. Pyörän tärinä jumittaa niin pahasti selän ja etenkin rintarangan fasettinivelet ja välilevyt, että pidemmän pyöräilyn jälkeen saa elää monta viikkoa kipujen kanssa. Ensi kesäksi hankin todennäköisesti paremmat varusteet ja painun takaisin Saariselän erämaahan. Ainakin tällä hetkellä ajatukset ovat siihen suuntaan :)

Pyöräilystä tuli vielä mieleeni se, että pohjois-suomessa ja etelä-suomessa pyöräilyssä on molemmissa oma viehätyksensä. Etelässä palvelut ovat tiheämmässä, juttuseuraa riittää yksinkin ajellessa, mutta toisaalta liikenne on villimpää. Pohjoisessa taas esim. vettä joutuu raahaamaan mukana paljon ja kauppoja ei löydy joka nurkalta. Yksinään ajellessa voi myös alkaa aika pian yksinäisyys vaivaamaan, ainakin itse huomasin pidemmällä lapin reissullani aika pian juttelevani itseni kanssa :) Mutta silti pyöräilyhän on samanlaista paikassa kuin paikassa :)